Lindroos Risto

Kuten edeltäjänsä Erkki Saarinen ja Henry Kvist, myös Risto Lindroos nousi Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentajaksi puolustajan paikalta. Hän oli 19-vuotiaana mukana Tampereen Ilveksen perustavassa kokouksessa 1932. Seuran riveissä Lindroos pelasi viisi kautta huipentaen peliuransa kahteen Suomen mestaruuteen 1936 ja 1937.

Lindroos lopetti peliuransa 25-vuotiaana ja siirtyi Ilveksen valmentajaksi. Seura eli Lindroosin valmentajavuosina kaikkien aikojen menestyskauttaan voittaen kuusi SM-kultaa. Hän valmensi Ilvestä kaikkiaan 74 pääsarjaottelussa, joista 55 päättyi voittoon, kymmenen tasapeliin ja vain yhdeksän tappioon. Jääkiekkoilijoiden kesäharjoittelu ja taktisella puolella ylivoiman pakkopeli olivat uutuuksia, joita Lindroos toi suomalaiseen jääkiekkoon.

Maajoukkueen päävalmentajaksi Lindroos valittiin ensimmäisen kerran heti sodan jälkeen vuonna 1945. Sekä Ilveksen että maajoukkueen valmentajana Lindroos piti välissä parin vuoden tauon. Kummallakin kerralla hänen kausiensa välissä toimi valmentajana Henry Kvist. Palattuaan maajoukkueen valmentajaksi 1949 Lindroosin käskytettävänä oli jo Leijona-ryhmä: joukkue oli saanut lempinimensä edellisenä vuonna pelipaitaan ilmestyneestä vaakunakuviosta.

Lindroos toimi Leijonien päävalmentajana kaksissa MM-kisoissa ja Suomen ensiesiintymisessä olympiakisoissa Oslossa 1952. Valmennusansioiden ohella Lindroos kuuluu suomalaisen erotuomaritoiminnan uranuurtajiin. Hän toimi valmentajavuosiensa jälkeen myös maajoukkueen huoltajana.